Mitä paino meistä kertoo vai kertooko?
23.11.2014
Ylipaino - se mörkö joka seuraa meitä läpi elämän kuin varjo, odottamassa tilaisuuttaan tarttua. Jos pysähdymme, se iskee. Mitä enemmän vuosia vierii ja kulkumme hidastuu, sitä helpommin se meidät tavoittaa ja takertuu aina vain tiukempaan. Useimmille tuttu ilmiö. Miksi ylipaino on mörkö?
Tiedän miltä tuntuu, jos ei ole sujut omassa vartalossaan. Se vaikuttaa useampaan asiaan kuin ehkä ymmärrämmekään. Monesti ylipainoisten ajatuksia riivaa samansuuntaiset kokemukset; Kevyempänä olisin sosiaalisempi, kevyempänä olisin iloisempi ja itsevarmempi ja tekisin monia asioita, kuten nauttisin auringosta kauniissa bikineissä. Kaikkia näitä sävyttää yksi yhdistävä tekijä - Muut ihmiset. Miltä näytämme muiden silmissä, mitä meistä ajatellaan. Ylipainoa ei pysty piilottamaan, ainakaan kovin hyvin. Se on varjo joka kulkee kanssasi mihin ikinä menetkin ja se suorastaan huutaa jotain meistä. Jotain ikävää, mitä emme haluaisi sen huutavan. Sillä ei ole väliä onko kiloja mielestämme vain pari liikaa vai parikymmentä. Jos niitä on liikaa, niin mörkö on saanut meistä otteen.
Ylipainoon leimataan usein tietynlaisia ajatuksia. Onko ylipainoinen laiska, heikko, selkärangaton ja onneton? Ja sitävastoin hoikka olisi aktiivinen, iloinen, ahkera ja itsevarma? Stereotypiat joita ei sanota, vaan ne ovat muodostuneet kuin huomaamatta mieliimme, emmekä välttämättä edes tiedosta tuota mielikuvaa. Emme ennen, kun olemme itse siinä laiskojen ja selkärangattomien kategoriassa, johon meidät asetetaan hyvin nopeasti kanssaeläjien toimesta tai kuten useimmiten - oman mielemme toimesta. Siinä ei ole hyvä olla ja kuinka se voikin olla niin vaikeaa astua sieltä ulos! Haluaisimme, mutta joku ihmeellinen voima estää. Sille voimalle on monia nimiä: kiire, väsymys, huolet, saamattomuus, stressi, suru, muuttunut elämäntilanne, sairaus, innottomuus.. Aika ikävän kaikuisia nimiä. Mutta onko niissä oikeasti estävää voimaa? Joissain on, kun taas joissain olemme oikeasti vahvempia jos vain haluamme.
Tarvitaanko ylipainoon sitten oikeutus, hyvä syy? Lupa olla ylipainoinen? Välillä tuntuu että tarvitsisi - Muutenhan olen vain laiska, saamaton ja onneton luuseri. Teemme jatkuvasti "sitten kun"-päätöksiä: tänään vielä näin mutta huomenna aloitan uuden elämän. Aamu tulee, päivä kuluu ja illalla huomaamme, että eilinen päätöksemme pääsi jotenkin kuin huomaamattamme katoamaan jonnekin aamun ja illan välille. Teemme taas uuden päätöksen: huomenna. Joskus saatamme saada hetken hengähdyksen päättämällä, että "ensi viikolla". Pari päivää helpotusta kun ei tarvitse kiusata itseään tuolla ajatuksella.
Kuulostaa aika raskaalta ja kuitenkin jotenkin niin ahdistavan tutulta. Jatkuva rummutus, joka ei anna lepoa hetkeksikään. Se muistuttaa itsestään aina kun valitsemme porkkanan sijasta muffinssin tai tumman leivän sijasta vaaleaa leipää. Kamala seuralainen ja silti niin todellinen.Ja niin istumme kokoajan tiukemmin laiskojen luusereiden kategoriassa, epäonnistuneiden reppanoiden leima otsassa. Miksi teemme tämän itsellemme?
Katsoessani taaksepäin, näen ettei nämä ainaiset päätökset ja lupaukset olleet ainakaan omalla kohdallani todellisia. Niistä puuttui jotakin ja niihin sisältyi epäilys. Oli halua, ehkä intoakin ja jopa suunnitelma, mutta mitä sitten tapahtui? Mikä johti siihen että illalla huomasin ettei suunnitelmastani tullut mitään?
Nämä eivät ole yksinkertaisia asioita, mutta totuus on, että muutos tarvitsee aikaa. Voimme päättää että "tänään!", mutta onnistumiseen tarvitaan pohjaa.Olemme miettineet asiaa kauemmin, olemme yrittäneet ja epäonnistuneet, olemme turhautuneita ja toivottomia. Ja sitten jostain ilmestyy se voima - Se, mikä puski minutkin mukaan suureen elämäntaparemonttiin. Jotenkin ne kaikki yhdessä: turhautuneisuus,ärtymys, pettymys ja epäonnistumiset olivatkin kokoajan keränneet alleen voimaa, joka oli kuin painekattila työntäessään minut päätökseen- ihan oikeaan, ajatuksella sanottuun lupaukseen itselleni. On aika toteuttaa muutos. Tiedän mitä haluan. Siihen ei sisältynyt enää epävarmuutta eikä ajatusta "tai jos sittenkin huomenna..". Se oli päätös, jossa oli vain yksi mahdollisuus: Onnistuminen. Enkä enää mieti tai kyseenalaista päätöstäni, sillä se on jo tehty. En anna pienintäkään sijaa ajatuksille "entä jos..", "ei tämä taaskaan onnistu..", "en pysty..", "joulukin tulossa suklaineen.." Ainahan olisi syitä. AINA. Mutta miten se olikaan - Tarvitsemmeko syyn ylipainoon? Yhtälailla: tarvitsemmeko syyn onnistumiseen? Emme. Jos ainoa esteemme on enää oma mielemme, eikä esimerkiksi jokin sairaus tai elämäntilanne, niin tarvitsemme vain päätöksen. Sen oikean, aidon päätöksen niiden kaikkien pieleen menneiden jälkeen. Sellaisessa päätöksessä on voimaa.
En voi sivuttaa ajatusta, että muutos muuttaa myös ulkonäköäni, mutta huomasin yllättäen, ettei se ollutkaan enää tavoitteitteni johtava tähti. Iloitsen lisääntyneestä energiasta, hyvästä mielestä ja odotan oloa, kun keho alkaa voimistumaan, notkeutumaan ja ikäänkuin pelaamaan paremmin kaikessa mitä teen. Pelkkä aito päätös vapautti mieleni tuosta kauheasta ylipaino-huonokunto hirviöstä ja pyyhki laiskan leiman otsastani. Onnistun jos vain haluan ja minä haluan sitä nyt. Nyt se on tärkeää, nyt sille on aikaa, nyt on se hetki. Astuin ulos siitä kauheasta kategoriasta jossa olin ollut kauan kuin liimattuna. En edes ymmärtänyt itse miten,mutta koen vain että koko se ahdistava möykky: Negatiiviset ajatukset, ikävä kokemus omasta olosta ja vartalosta, leimautuminen - Se oli kuin murskavoitto niistä. Niitä ei vain enää ole eikä siihen ole sanoa mitään hyvää, järkevää ja selvää "syytä".. Päätös pyyhki ne pois. Vain ja ainoastaan päätös. Minun päätös.
Olen tehnyt nyt kaksi viikkoa lujasti hommia tämän asian ympärillä ja odotan että liikunta ja terveet ruokatavat asettuvat taas elämääni ja saavat oman sijansa arjestani.Silmiin näkyvä muutos ei varmaan vielä ole kummoinenkaan, kun kahdessa viikossa ei sentään ihmeitä tapahdu. Eihän kyseessä ole mikään taika, joka olisi muuttanut jotain suurta ja silminnähtävää - että olisin vain herännyt aamulla hoikkana, tyytyväisenä, vahvana ja onnellisena. Ei. Suurin muutos on tapahtunut korvieni välissä ja se oli kuin rysähdys ulos vankeudesta- Päätöksen voimalla. Iloitsen jokaisesta päivästä ja odotan innolla mitä hyvää huomaan tapahtuneen, koska tiedän eteneväni joka hetki. Voisin sanoa, että olen onnellinen ja mikä parasta - Olen kotonani omassa vartalossani. Siinä samassa vartalossa, jossa olin vielä kuukausi sitten kaikkea muuta kuin tyytyväinen. Kuinka se voi olla mahdollista, kun peilistä katsoo kuitenkin edelleen suht samannäköinen nainen kuin silloinkin? Ja miten tämä sekoittaakaan nyt stereotypiat ja kategoriat, joiden mukaan minun kuuluisi olla selkärangaton, laiska ja onneton? Mikä voima meidän omissa ajatuksissamme onkaan! Painoni ja kuntoni ei määrittele minua ihmisenä,se ei kerro totuutta siitä mitä olen. Omat ajatukseni määrittelevät minut ja niiden kautta voin sijoittaa itseni mihin kategoriaan haluan - jos ylipäätään haluan mihinkään kategoriaan. Tärkeintä on että toteutan elämääni juuri sellaisena, minkä koen itselleni omaksi. Enkä tee sitä enää vain ajatuksin vaan todellisin teoin ja sitäkautta olen sujut myös peilin kanssa.
- Anniina-
