Hidaste - ei este

16.1.2015

Niinkuin otsikosta on pääteltävissä, tielleni osui hidaste. Olin viikon todella kipeänä, lähes sängyn pohjalla. Ottaen huomioon että alla oli joulun ja vuodenvaihteen löysäily, niin sairastuminen otti henkisesti normaalia kovemmin. Siihen vaikutti myös se, että molemmat tanssiharrastukseni olisivat jatkuneet tuolla viikolla, enkä päässyt kummankaan tanssin lukukauden ensimmäiselle tunnille. Olin juuri saanut tehtyä tarvitun päätöksen jatkaa treenejä ja ruoka-ohjeita tunnollisesti, mutta luonto päätti puuttua peliin. Olin täysin voimaton ja kaikki hengitystieni olivat tukossa. Joka ilta nukkumaan mennessä mietin, että seuraava päivä on varmasti jo parempi - ja joka aamu sain pettyä uudestaan. Kun kuudes päivä alkoi edelleen yhtä kipeänä, oli aika tehdä asialle jotain. Antibioottikuuri alkoi palauttamaan voimiani jo muutamassa päivässä.

Sairastuminen on yksi niistä asioista elämässä, joita emme pysty kontrolloimaan. Ne tulevat kun tahtovat, eikä silloin omilla suunnitelmilla tai tahdolla ole vastaansanomista. Joillain tapahtumilla ei ole normaalia kuluttajasuojaa, palautusoikeutta tai edes valitusoikeutta jollekin taholle, niin harmillista kuin se onkin. Ainoa millä tilannetta voi pyrkiä itse käsittelemään, on oma suhtautuminen ja toiminta. Varsinkin tälläisessä kohtalaisen pienessä asiassa oma asennoituminen voi merkitä hyvinkin paljon. Olin todella pettynyt ja turhautunut, mutta päätin kiinnittää ajatukseni siihen, mitä lasissa oli vielä jäljellä; ruokailut. Niistä kiinnipitäminen merkitsisi asioiden etenemistä sairastelusta huolimatta. Treenaus oli poissuljettu ja kovasti kaipaamani lenkit olivat kiellettyjä, mutta ruokailuita olisi mahdollista jatkaa ohjeistetusti.

Positiivisestä pyrkimyksestä huolimatta myös ruokailut osoittautuivat haasteellisiksi. Kipeänä ei yksinkertaisesti tahtonut jaksaa punnita, mittailla ja valmistaa joka ruokaa puhumattakaan siitä, että ruokahalu oli aivan nollissa. Tiheät ruoka-ajat tuntuivat taakalta ja lopulta luovutin ja söin vain sen mitä pystyin. Ihan liian vähän, mutta terveellisesti silti. Itseään ja kehoaan on kuunneltava, vaikka kuinka haluaisi jotain muuta. Vapautin siis itseni aterioiden määrästä ja tarkasta aikataulusta.

Välillä mieleni yritti kääntyä vanhoille urilleen, eli itseäni vastaan. Huomasin miettiväni, kuinka monta viikkoa oli mennyt "hukkaan" tehokkaasta treeni- ajasta ja kuinka paljon siitä oli koitunut takapakkia. Olisin varmasti taas lähtöpisteessä, kun vihdoin pääsisin taas liikunnan makuun. Ja silloinhan kaikki olisi ollut turhaa ja joutuisin aloittamaan alusta... Tuskaisia ajatuksia - ja niin kaukana totuudesta. Ihan turhaa itsensä piiskaamista, kun oli muutenkin jo heikko ja huono olo. Onneksi olen oppinut tunnistamaan ja nappaamaan aika nopeasti kiinni tälläiset mielen negatiiviset liitelyt. Ajatukset ovat voimattomia ilman omaa reagointiamme niihin.

Nyt oli kyseessä sairastelu, johon löytyi lääke ja sitä myötä myös loppu. Ensimmäinen kahvakuulatreeni oli niin suuri nautinto, ettei sitä oikein osaa kuvata. Suuri osa euforiasta tuli myös siitä, kun sain huomata ettei tarkoitettua pidemmäksi venynyt tauko ollut tehnyt mitään suurta lovea tavoitteisiini. Ajatus, että olisin ollut alkupisteessä osoittautui lähes naurettavaksi. Voimaa löytyi, samoin kestävyyttä. Seuraavana päivänä tunsin kyllä nahoissani treenin vaikutukset ja oli tarkoitus pitää iisimpi päivä ja pitkät venyttelyt. Suunnitelma kuitenkin muuttui kun selvisi, että tyttäreni ensimmäinen tanssitunti olisi sinä päivänä, eli eilen. Menisin joka tapauksessa häntä viedessäni paikkaan, missä olisi kuntosali ja koska tyttäreni tarvitsi kyydin myös takaisin, niin itselleni jäisi hyvin aikaa hänen tanssiessa. Paikat olivat kipeät edellisestä treenistä, mutta päätin silti tarttua tilaisuuteen. Eilen oli siis toinen kunnon treenipäivä ja hyvä niin.

Lenkille en ole vieläkään päässyt. Ulkona on ollut niin liukasta, että jo pelkät pakolliset matkat ovat olleet tarpeeksi hankalia. Eilen manasin liikuntakeskuksen pihalla, että kenkien sijaan olisi luistimet paljon toimivammat. Myöskään kauppojen pihoja ei oltu hiekotettu/suolattu ja kävely oli enemmänkin ankkamaista vaappumista. Hyvin hiekoitetun lenkkipolun löytäminen olisi ihme, joten odottelen nyt vain malttamattomana kelin muutosta parempaan. Treenitauko tuntuu kropassa eniten, eli palautuminen on hitaampaa ja paikat kipeämmät. Viikonloppu onkin tarkoitus viettää läheisten kanssa ilman treenejä, ja antaa keholle aikaa palautua ja valmistautua vastaanottamaan lisää. Ensi viikolla alkaa sitten täysi teho; lenkit, tanssitunnit ja salitreenit - ellei uusia hidasteita ilmene. Lähden kuitenkin ajatuksesta, että ne ovat nyt toistaiseksi takanapäin ja matka jatkuu hyvillä mielin. Asennetta, asennetta!